tässä samalla odotellessa tulevaa =) Aivot raksuttaa niin hurjasti kokoajan.

Nytpä kaipaisin niin kovin jonkun viisaamman, mielellään sijaisvanhemmuuden kokeneen, kommentteja. Kun tässä on viime aikoina niin paljon miettinyt niitä omia motiiveja tuohon sijaisvanhemmuuteen. Omastakin vauvasta haaveilen, mutta syistä ja toisista se tuntuu mahdottomalta ajatukselta nyt. Enhän voi kuitenkaan tietää, mikä tilanteemme on muutaman vuoden päästä. Mutta jotenkin sitä haluaisi toteuttaa itseään, hoitaa lapsia omalla tavallaan ja olla arvokas ihminen kaiketi. Kokea olevansa tärkeä ja tekevänsä jotain viisasta ja hyödyllistä. Lapset ja heidän hyvinvointinsa on aina ollut lähellä sydäntäni. Nuorena haaveilin työstä lastenkodissa, mutta työharkoittelu opiskeluaikana poisti sen haaveen. Liian laitosmaista, ja sitäpaitsi niidenkin oikea paikka olisi ollut jossain perheessä. Koin suunnatonta riittämättömyyttä niin monen lapsen kanssa, en osannut revetä niin monen lapsen tilanteeseen, kuin siellä piti. Nyt tuntuisi siltä, että se voisi olla jotain sellaista, mitä haluaisin. Nimittäin se lapsen ottaminen meille, sijaisvanhemmuus. Mutta onko se oikea motiivi? Mikä siinä pitäisi olla motiivina, että sen kaiken jaksaisi sitten kuitenkin? Riittääkö halu tehdä jotain niiden lasten puolesta, jotka apua tarvitsevat? Kuitenkin taka-alalla kokoajan on myös se oma haave siitä omasta vauvasta. Joka siis on kuitenkin nyt vain haave ja voi olla, että siksi jääkin. Mistä sitä ikinä tietää... Hoidanhan työksenikin lapsia. Mutta toisinaan rasittaa juuri se, että sitä ottaa niin paljon huomioon vanhempien mielipiteet ja toiveet. Joskus olisi kiva saada tehdä työtä ihan vain omalta pohjalta, niinkuin itsestä tuntuu hyvältä. Työssäni saa ja pitääkin (ainakin kun on yksityinen pph) yrittää toimia niin, että vanhemmat ovat tyytyväisiä ja itsekin mahdollisimman tyytyväinen, jotta niitä lapsia riittäisi jatkossakin hoitoon. En tarkoita sitä, että hypppisin vanhempien pillien mukaan, sitä en tee. Mutta... kuitenkin... Sitä on aika vaikea selittää... Mutta siis perimmäinen kysymys kuuluu, että mikä on oikea motiivi sijaisvanhemmuudelle? Nyt jos täällä lukee joku sitä työtä tehnyt, olisin kiitollinen, jos jotain kommenttia saisin =)