jatkan tätä blogia täällä. Eli sieltä saa jatkossa lukea asian etenemisestä ja ajatuksista sen suhteen.

tuntuu siltä, että jotain tapahtuu. Tässä muutaman pompottelun jälkeen, löysin sentään ihmisen, joka tiesi jotain Pride -valmennuksesta. Tänään tuli lisää tietoa, sekä taustatietolomakkeet. Ne kun täyttää ja lähettää, sieltä tulee työntekijä kotikäynnille ja sen jälkeen päästään valmennukseen. Mitä enemmän lueskelen toisten kokemuksia sekä tietoa aiheesta, sitä malttamattomampi olen. Toisaalta hetkittäin tulee pelko, onko minusta sittenkään siihen? Mitä jos en osaakaan? Tai entä jos aina ei jaksakaan niin ilolla? Mutta nekin ovat kysymyksiä, mihin varmasti saa vastauksia ja tuntumaa sitten valmennuksessa. Sen jälkeenhän vasta tehdään sitten päätöksiä. Ja mistä sitä tietää, vaikka ne ihmiset ei hyväksyisikään meitä sijaisvanhemmiksi?

Mutta siis nyt ehkä jotain jopa alkaa tapahtumaan...

tässä samalla odotellessa tulevaa =) Aivot raksuttaa niin hurjasti kokoajan.

Nytpä kaipaisin niin kovin jonkun viisaamman, mielellään sijaisvanhemmuuden kokeneen, kommentteja. Kun tässä on viime aikoina niin paljon miettinyt niitä omia motiiveja tuohon sijaisvanhemmuuteen. Omastakin vauvasta haaveilen, mutta syistä ja toisista se tuntuu mahdottomalta ajatukselta nyt. Enhän voi kuitenkaan tietää, mikä tilanteemme on muutaman vuoden päästä. Mutta jotenkin sitä haluaisi toteuttaa itseään, hoitaa lapsia omalla tavallaan ja olla arvokas ihminen kaiketi. Kokea olevansa tärkeä ja tekevänsä jotain viisasta ja hyödyllistä. Lapset ja heidän hyvinvointinsa on aina ollut lähellä sydäntäni. Nuorena haaveilin työstä lastenkodissa, mutta työharkoittelu opiskeluaikana poisti sen haaveen. Liian laitosmaista, ja sitäpaitsi niidenkin oikea paikka olisi ollut jossain perheessä. Koin suunnatonta riittämättömyyttä niin monen lapsen kanssa, en osannut revetä niin monen lapsen tilanteeseen, kuin siellä piti. Nyt tuntuisi siltä, että se voisi olla jotain sellaista, mitä haluaisin. Nimittäin se lapsen ottaminen meille, sijaisvanhemmuus. Mutta onko se oikea motiivi? Mikä siinä pitäisi olla motiivina, että sen kaiken jaksaisi sitten kuitenkin? Riittääkö halu tehdä jotain niiden lasten puolesta, jotka apua tarvitsevat? Kuitenkin taka-alalla kokoajan on myös se oma haave siitä omasta vauvasta. Joka siis on kuitenkin nyt vain haave ja voi olla, että siksi jääkin. Mistä sitä ikinä tietää... Hoidanhan työksenikin lapsia. Mutta toisinaan rasittaa juuri se, että sitä ottaa niin paljon huomioon vanhempien mielipiteet ja toiveet. Joskus olisi kiva saada tehdä työtä ihan vain omalta pohjalta, niinkuin itsestä tuntuu hyvältä. Työssäni saa ja pitääkin (ainakin kun on yksityinen pph) yrittää toimia niin, että vanhemmat ovat tyytyväisiä ja itsekin mahdollisimman tyytyväinen, jotta niitä lapsia riittäisi jatkossakin hoitoon. En tarkoita sitä, että hypppisin vanhempien pillien mukaan, sitä en tee. Mutta... kuitenkin... Sitä on aika vaikea selittää... Mutta siis perimmäinen kysymys kuuluu, että mikä on oikea motiivi sijaisvanhemmuudelle? Nyt jos täällä lukee joku sitä työtä tehnyt, olisin kiitollinen, jos jotain kommenttia saisin =)

Ei tule päivityksiäkään, kun vaan odotellaan. Viime viikolla tuli kyllä postia Pelastakaa Lapset Ry:stä. Mutta heidän infotilaisuutensa on Helsingissä arkipäivän iltapäivällä. On aika mahdottomuus meidän täältä päästä sinne. Niinpä soitin oman kuntamme sosiaalityöntekijälle ja hän selvittelee noita koulutusjuttuja. Mutta hänkin on tämän viikon lomalla, joten asia etenee vasta ensi viikolla. Omalla kunnallamme ei kuulemma ole tällä hetkellä sijoitustarvetta, mutta tukiperheitä kaivattaisiin. Sitä olemme nyt miettineet myös ja voisi olla ihan kivaakin. Lapsi/lapset tulee tukiperheeseen 1-2 viikonloppuna kuussa ja loma-aikoina pidemmiksi ajoiksi. Niin voisi ottaa ensin tuntumaan siihen työhön. Nämä asiat (ja pari muutakin) ovat kyllä viime päivinä pyörineet mielessä aikalailla.

Eikä postia ole tullut =( Soitin eilen uudestaan Pelastakaa Lapset aluetoimistoon. Homma on kuulemma kuitenkin hoidossa. Ihminen, joka niitä paketteja lähettää, on vain lomalla. Että pitää vain odottaa... Kärsivällisesti... Onneksi tässä on tätä touhua ollut ja on edelleen. Odottelemme esikoisemme kaveria saapuvaksi. Myöhemmin tulee siskoni lastensa kanssa, sitten onkin hulinaa =) Ensi viikolla työt alkaa kunnolla, tosin sitten on viikon loma, kun koulut alkavat.

Oman terveydenhoitajan kanssa juteltiin sijaisvanhemmuudesta ja se olikin oikein avartavaa ja kannustavaa =) Vaikka hän osasi kyllä kertoa realistisesti ja sanoi suoraan, ettei se tule olemaan helppoa. Mutta onko omien lasten kanssakaan aina helppoa?? Ei, ei sen pidä ollakaan aina helppoa. Mutta olen miettinyt sen jälkeen, miksi haluan sijaisäidiksi? Mikä olisi hyvä syy haluta? Auttamisenhalu ei ehkä riitä. Rahallisesti siitä ei ole iloa, eikä hyötyä. Mutta minä haluan lapsen. Syystä ja toisesta oma ei tule kyseeseen, joten haluan jonkun toisen lapsen. On ihanaa, kun saa välillä näitä hoitolapsia tähän ympärille. Lapset ovat niin avoimia, rehellisiä, sanovat suoraan, mitä ajattelevat. Ei tarvitse koskaan miettiä, että mitähän tuo pikku-Kalle nyt oikeasti ajattelee tuosta makkarakastikkeesta? Aivan taatusti jokaisen lapsen suusta kuulee, milloin ruoka on hyvää ja milloin ei. Ja ne, jotka eivät osaa puhua, imaisevat sen kyllä toisin =) Lapset tykkäävät tai ovat tykkäämättä täysin ehdoitta. heidän ilonsa on niin suurta pienistäkin asioista. Toisaalta se surukin on suurta myös pienistä asioista. Mutta sitähän se elämä on, tunteiden kirjoa =) Ja pitääkin olla.

Niin, minä siis tahdon lapsen! Lapsen kaikkine tunteineen, iloineen, suruineen, kiukkuineen päivineen. Tahdon hänet, vaikka eteen tulisi mitä. Voihan omien biologistenkin kanssa tulla eteen vaikka mitä. Ja on tullutkin. Eihän sitä koskaan voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan Onko se hyvä syy haaveilla sijaisäitiydestä?