Mutta siis nyt ehkä jotain jopa alkaa tapahtumaan...

Nytpä kaipaisin niin kovin jonkun viisaamman, mielellään sijaisvanhemmuuden kokeneen, kommentteja. Kun tässä on viime aikoina niin paljon miettinyt niitä omia motiiveja tuohon sijaisvanhemmuuteen. Omastakin vauvasta haaveilen, mutta syistä ja toisista se tuntuu mahdottomalta ajatukselta nyt. Enhän voi kuitenkaan tietää, mikä tilanteemme on muutaman vuoden päästä. Mutta jotenkin sitä haluaisi toteuttaa itseään, hoitaa lapsia omalla tavallaan ja olla arvokas ihminen kaiketi. Kokea olevansa tärkeä ja tekevänsä jotain viisasta ja hyödyllistä. Lapset ja heidän hyvinvointinsa on aina ollut lähellä sydäntäni. Nuorena haaveilin työstä lastenkodissa, mutta työharkoittelu opiskeluaikana poisti sen haaveen. Liian laitosmaista, ja sitäpaitsi niidenkin oikea paikka olisi ollut jossain perheessä. Koin suunnatonta riittämättömyyttä niin monen lapsen kanssa, en osannut revetä niin monen lapsen tilanteeseen, kuin siellä piti. Nyt tuntuisi siltä, että se voisi olla jotain sellaista, mitä haluaisin. Nimittäin se lapsen ottaminen meille, sijaisvanhemmuus. Mutta onko se oikea motiivi? Mikä siinä pitäisi olla motiivina, että sen kaiken jaksaisi sitten kuitenkin? Riittääkö halu tehdä jotain niiden lasten puolesta, jotka apua tarvitsevat? Kuitenkin taka-alalla kokoajan on myös se oma haave siitä omasta vauvasta. Joka siis on kuitenkin nyt vain haave ja voi olla, että siksi jääkin. Mistä sitä ikinä tietää... Hoidanhan työksenikin lapsia. Mutta toisinaan rasittaa juuri se, että sitä ottaa niin paljon huomioon vanhempien mielipiteet ja toiveet. Joskus olisi kiva saada tehdä työtä ihan vain omalta pohjalta, niinkuin itsestä tuntuu hyvältä. Työssäni saa ja pitääkin (ainakin kun on yksityinen pph) yrittää toimia niin, että vanhemmat ovat tyytyväisiä ja itsekin mahdollisimman tyytyväinen, jotta niitä lapsia riittäisi jatkossakin hoitoon. En tarkoita sitä, että hypppisin vanhempien pillien mukaan, sitä en tee. Mutta... kuitenkin... Sitä on aika vaikea selittää... Mutta siis perimmäinen kysymys kuuluu, että mikä on oikea motiivi sijaisvanhemmuudelle? Nyt jos täällä lukee joku sitä työtä tehnyt, olisin kiitollinen, jos jotain kommenttia saisin =)

Oman terveydenhoitajan kanssa juteltiin sijaisvanhemmuudesta ja se olikin oikein avartavaa ja kannustavaa =) Vaikka hän osasi kyllä kertoa realistisesti ja sanoi suoraan, ettei se tule olemaan helppoa. Mutta onko omien lasten kanssakaan aina helppoa?? Ei, ei sen pidä ollakaan aina helppoa. Mutta olen miettinyt sen jälkeen, miksi haluan sijaisäidiksi? Mikä olisi hyvä syy haluta? Auttamisenhalu ei ehkä riitä. Rahallisesti siitä ei ole iloa, eikä hyötyä. Mutta minä haluan lapsen. Syystä ja toisesta oma ei tule kyseeseen, joten haluan jonkun toisen lapsen. On ihanaa, kun saa välillä näitä hoitolapsia tähän ympärille. Lapset ovat niin avoimia, rehellisiä, sanovat suoraan, mitä ajattelevat. Ei tarvitse koskaan miettiä, että mitähän tuo pikku-Kalle nyt oikeasti ajattelee tuosta makkarakastikkeesta? Aivan taatusti jokaisen lapsen suusta kuulee, milloin ruoka on hyvää ja milloin ei. Ja ne, jotka eivät osaa puhua, imaisevat sen kyllä toisin =) Lapset tykkäävät tai ovat tykkäämättä täysin ehdoitta. heidän ilonsa on niin suurta pienistäkin asioista. Toisaalta se surukin on suurta myös pienistä asioista. Mutta sitähän se elämä on, tunteiden kirjoa =) Ja pitääkin olla.

Niin, minä siis tahdon lapsen! Lapsen kaikkine tunteineen, iloineen, suruineen, kiukkuineen päivineen. Tahdon hänet, vaikka eteen tulisi mitä. Voihan omien biologistenkin kanssa tulla eteen vaikka mitä. Ja on tullutkin. Eihän sitä koskaan voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan Onko se hyvä syy haaveilla sijaisäitiydestä?

Kauhean talokuumeenkin on lykännyt tämän päätöksen mukana. Nyt olisi yksi ainakin ulkoapäin ja pohjapiirustusten pohjalta kivan oloinen talokin myynnissä. Vaan taitaa se vielä haaveeksi jäädä... Mutta haaveita täytyy olla, eikö vaan =)

Viime päivinä mielessä on pyörinyt ajatus siitä, kuinka nopeasti sen sijaislapsen todella mieltää omaksi? Tai siis eihän sitä koskaan omaksi saa, mutta siltä pohjalta haluan ainakin itse lähteä liikkeelle, että meille hän tulee, meidän lapseksi ja samalle viivalle omien biologisten lasten kanssa. Mutta kuinka kauan siinä menee, että uskaltaa täysin toimia siltä pohjalta? Oman työn kautta, olen oppinut, että vieraaseenkin lapseen kiintyy nopeasti kyllä. Mutta hoitolasten kohdalla mietin kuitenkin tietty kaikki asiat niin, miten heidän vanhemapnsa toivoisivat minun toimivan. Mutta sijaisäitinä sitä kai pitäisi osata ajatella lapsi omanaan, kokonaan. Kuinkakohan pitkä aika siihen menee??

Edelleen siis odotellaan lisätietoja ja hakupapereita... Palaillaan asiaan...

Eveliina: Kiva, kun on ihanaa =) Mutta ihan alkutaipaleella ollaan vielä. Ensin valmennukseen, ja siitä sitten eteenpäin. Ellei pupu tule pöksyihin valmennuksen jälkeen ;) Ja mistä sitä tietää, huolitaanko meitä edes sijaisvanhemmiksi ;) Mutta kaikki aikanaan... Odottavan aika on vaan kovin pitkä...

Olen miettinyt asuntoakin. Nyt kun asumme kolmiossa ja on aika ahdasta. Tilaa kaipaisi ihan jo omakin porukka. Saatika sitten, jos tulee niitä sijotuslapsia. Mutta kun nuo talot maksaa niin hurjasti, eikä olisi paljoakaan varaa laittaa kuukausittain asuntolainaan. Ehkä ne asiat järjestyy kuitenkin, kun aika on =) Siihen asti vain ihailen ihania isoja taloja netissä =))

Eilen juttelin omien lasten kanssa asiasta. Kyselin, miltä tuntuisi, jos meille tulisi lapsi hoitoon siten, että ihan asuisi meillä. Molemmat innostuivat kovin ajatuksesta, tosin ilmoittivat yhteen ääneen "poikien kanssa me ei sitten leikitä" ;) Ihanan iloinen vastaanotto kuitenkin tuli. Vaikka ovat tottuneet "vieraisiin" lapsiin äitinsä työn takia. Pyysin kuitenkin olemaan asiasta vielä hys hys -hiljaa =)

Kun meidän uutukainen kirjastomme aukeaa, käyn etsimässä käsiini kirjoja aiheesta. Nyt se on kiinni muuton takia...

Maailma on niin täynnä, suorastaan pullollaan niitä lapsia, jotka tarvitsevat kodin ja rakkauden pystyäkseen kasvamaan. Täällä olisi tilaa juuri sellaiselle lapselle.